Helsingin Sanomissa esiteltiin tutkimus, jossa oli kysytty suomalaisilta heidän käsityksiään yksilöiden mahdollisuuksista vaikuttaa ilmastomuutokseen. Suurimman merkityksen vastaajat olivat arvioineet olevan sillä, että ihmiset liikkuisivat mahdollisuuksien mukaan jalan tai polkupyörällä. 86 prosenttia vastaajista oli pitänyt sitä erittäin hyödyllisenä (53%) tai melko hyödyllisenä (33%). Vähiten hyötyä oli arvioitu olevan asunnon lämpötilan alentamisella tai seurannalla. Ainostaan 24 prosenttia vastaajista oli pitänyt sitä erittäin hyödyllisenä.
Jos ihmiset alkaisivat kulkea osan matkoistaan jalan tai pyörällä, kuinka suuri vaikutus sillä olisi ilmastomuutokseen? Voiko tätä asiaa laskea? Yritetään, vaikka joku toinen varmasti päätyy erilaiseen lopputulokseen.
Lähdetään liikkeelle siitä ajoneuvohallintakeskuksen sivuilla löytyvästä tiedosta, että maantieliikenteen osuus Suomen hiilidioksidipäästöistä on kokonaisuudessaan 15 prosenttia ja henkilöautojen osuus yhdeksän prosenttia.
Henkilöautoa omistamattomien tai käyttämättömien kohdalla käveleminen tai polkupyöräily ei merkitsisi juuri mitään, sillä bussit ja muut julkiset kulkuneuvot kulkisivat reiteillään niin kuin ennenkin. Kuluisi vain enemmän kengänpohjia ja polkupyöriä sekä niiden osia – mikä tarkoittaa lisää päästöjä tuotannossa ja kuljetuksissa. Sen sijaan omaa autoa käyttäville matkojen tekeminen jalan tai pyörällä merkitsisi hiilidioksidipäästöjen vähenemistä. Kuinka paljon päästöt vähenisivät?
EU:n komission raportissa henkilöautojen hiilidioksidipäästöjen vähentämistä koskevan yhteisön strategian toteuttamisesta esitetään laskelma, jonka mukaan keskimääräiset vuotuiset ajokilometrit eurooppalaisilla henkilöautoilla olivat 19748 kilometriä vuonna 2002, ja luvun arvioidaan nousevan 20016 kilometriin vuoteen 2015 mennessä. Lukuja voitaneen käyttää laskentaperusteena myös suomalaisten autojen kohdalla.
Jos oletetaan, että suomalainen autonkäyttäjä jättäisi auton entistä useammin kotiin ja alkaisi kulkea osan kauppa- ja työmatkoistaan kävellen tai polkupyörällä, kuinka paljon nykyistä enemmän hän kävelisi tai pyöräilisi vuodessa? Kysymykseen lienee mahdotonta vastata ilman asian selvittämistä. Jos oletetaan, että jokaisena päivänä juhlapyhät ja viikonloput mukaan lukien kuljettaisiin neljä kilometriä jalan tai pyörällä nykyisten matkojen lisäksi, luultavasti ei kovin paljon arvioida alakanttiin. Kilometrejä saattaisi hyvinkin olla vähemmän.
Neljästä kilometristä päivässä tulee 1460 kilometriä vuodessa. Tämä matka on 7,5 prosenttia auton vuotuisista noin 20000 kilometristä. Tämän verran siis ajaminen vähenisi. Kokonaishiilidioksidipäästöihin vaikutus olisi 0,675 prosenttia.
Käveleminen ja pyöräily ovat hyviä asioita kunnon kannalta, mutta ei niillä tätä planeettaa pelasteta.
Millä sitten pelastettaisiin?
Tästä asiasta ei liene kovin suurta erimielisyyttä – ainoastaan keinoista on. Ilmastomuutosta voidaan hidastaa energiaa säästämällä, jolloin päästöt vähenevät automaattisesti. Lisäratkaisu on vähän päästöjä aiheuttavien tai kokonaan päästöttömien energiantuotantotapojen kehittäminen.
Miten energiaa säästettäisiin? Samalla tavalla kuin alennetaan koneen tai moottorin energiankulutusta? Vähentämällä kaasua, hiljentämällä kierroksia.
Missä on se kone, jonka kierroksia pitäisi vähentää? Se on kaikkialla ympärillämme. Kierrokset ovat sitä, kun tehtaat tuottavat tuotteita, me ostamme niitä, heitämme ne pois ja ostamme lisää tuotteita. Nämä kierrokset ovat kiihtyneet. Kone huutaa mittari punaisella. Entistä suurempi määrä tavaraa kiertää entistä nopeammin tahtailta kuluttajille ja kuluttajilta kaatopaikoille tai kierrätykseen. Tähän kaikkeen kuluu valtavasti energiaa.
Työntekijöiltä vaaditaan lisää työtunteja vähemmällä palkalla, jotta tuotanto kannattaisi eivätkä kiinalaiset veisi työpaikkojamme. Ihmisiä kehotetaan ostamaan, jotta työpaikat ja elintaso säilyisivät. Ja me ihmisethän ostamme. Kannamme romua koteihimme selkä vääränä. Taulutelevisioita, tietokoneita, väritulostimia, jääkaappeja, pesukoneita, digikameroita, dvd-tallentimia, mp3-soittimia, pelikonsoleita, kännyköitä, moposkoottereita, vesiskoottereita, lasikuituveneitä, tila-autoja, videokameroita ja paljon muuta.
Ostamme, vaikka emme tarvitsisikaan. Meidän on saatava uusi kännykkä, koska muut luulisivat meitä köyhiksi, jos näkisivät vanhan muodista menneen kännykkämme. Uudessa autossamme on oltava kokoa, näköä ja tehoa, jotta muut eivät luulisi meitä köyhiksi. Vaadimme lisää hevosvoimia, vaikka tiedämme, että kiristyvien nopeusrajoitusten vuoksi niille ei ole mitään käyttöä. Ne lisäävät vain polttoaineen kulutusta. Ostamme uusia vaatteita pelkästään siksi, että muoti muuttuu.
Kun tarvittavat esineet on ostettu, siihenkö se loppuu? Sittenkö voimme huokaista helpotuksesta? Ei tietenkään, vaan kaikki alkaa alusta. Televisiollamme ei enää tee mitään, joten on ostettava uusi. Tietokoneemme on ajastaan jäljessä, joten senkin tilalle pitää hankkia uusi. Väritulostin ei myöskään enää kelpaa tai toimi, joten sekin on uusittava. Ehkä se toimisi, mutta siihen ei saa uutta väripatruunaa. DVD-poltinkin lakkaa toimimasta juuri kun takuu päättyi. Kun nykytekniikka särkyy, on monesti halvinta ostaa tilalle uusi. Vanhaa ei kannata korjauttaa. Kun yksi laite on uusittu, on uusittava toinen, kolmas, neljäs ja niin edelleen kunnes koko kierros on käyty uudestaan läpi. Ja taas uudestaan. Ja taas uudestaan. Tärkein elämäntehtävämme on ostaminen. On vihdoin löydetty vastaus ikivanhaan kysymykseen, mitä on elämän tarkoitus. Kuluttaminen.
Ja meitä suorastaan pakotetaan ostamaan. Jos emme ole ostaneet digiboxia (taas yksi sähköä kuluttava laite lisää) elokuun loppuun mennessä, saamme tyytyä katselemaan tyhjää ruutua tai vanhoja videoita. Jos emme osta uutta sammutinta veneeseemme, saamme sakon (vanhakin toimisi, mutta sen pakollinen täystarkastus on hinnoiteltu kalliimmaksi kuin mitä maksaa uusi sammutin – kukahan on suunnitellut tämänkin salaliiton).
Pitäkää pyörät pyörimässä, meille sanotaan. Ostakaa. Kuluttakaa. Tuotteiden kiertonopeutta tehtaalta kaatopaikalle nopeutetaan, jotta tuotannon pyörät saataisiin pyörimään nopeammin. Laivat, junat, lentokoneet ja rekka-autot kuljettavat raaka-aineita, polttoaineita, valmiita tuotteita ja jätteitä pitkin maailmaa yhä vain kiihkeämpään tahtiin. Energiaa kuluu aina vain enemmän. Tätä asiantilaa sanotaan taloudelliseksi kasvuksi. Sitä pidetään hyvänä asiana. Siihen pyritään. Ajatellaan, että jos tehtaat lopetettaisiin, samalla loppuisivat työpaikat. Elintaso laskisi. Ihmiskunta kurjistuisi.
Tehtaat luovat hyvinvointia. Ne maksavat meille palkkaa, jotta voisimme ostaa tehtaiden valmistamia tuotteita, jotta tehtaat voisivat maksaa meille palkkaa, jotta voisimme ostaa niiden valmistamia tuotteita… Onko vihdoin keksitty ikiliikkuja?
Ihmiset ehkä kestäisivät nykyistä menoa, mutta maapallo ei taida kestää.
Helsingin Sanomissa esitellyn tutkimuksen mukaan 53 prosenttia suomalaisista näkee pyöräilyn ja kävelyn erittäin hyödylliseksi tavaksi vaikuttaa ilmaston muutokseen. Saman tutkimuksen mukaan vain 11 prosenttia ihmisistä uskoo, että yksittäisten kansalaisten ja kuluttajien toimet ja valinnat olisivat ratkaisevan tärkeässä asemassa, kun ilmastomuutokseen halutaan vaikuttaa.
Pyöräily ja kävely ehkä tuntuvat hyödyllisiltä, koska niissä kokee tekevänsä konkreettisen uhrauksen yhteisen hyvän puolesta. Käveleminen tuiskussa ja sateessa voi tuntua suurelta ympäristöteolta. Vielä hyödyllisempää ilmaston kannalta taitaisi kuitenkin olla se, jos ei edes pyöräiltäisi tai käveltäisi sinne ostoksille vaan jäätäisiin kotiin.
Kuka tehotuotannon ikiliikkujaa pitää pyörimässä, ellemme me tavalliset kansalaiset ja tavalliset kuluttajat?
